Ja tapahtui niinä päivinä, että Neljänsuoralta kävi kutsu, että kaikkien fanien oli tuleman Auraan vuoden viimeiselle keikalle. Ja tuolla keikalla he tulevat näkemään hulvatonta menoa. Näin myös Ensihoitaja valjasti uljaan ratsunsa ja suuntasi kohden Nuorten taloa ystäviensä kanssa navikaattorin suoman johdatuksen turvin. Valo ei kuitenkaan johdattanut viisaita alkuun oikeaan osoitteeseen vaan Ensihoitaja harhautui sen opastuksessa, mutta onneksi kaksi viisasta lenkkeilijää oli ulkoilemassa ja johdatti Ensihoitajan ystävineen oikealle tielle kohden Nuorten taloa ja lavalle kipuamista tekevää Neljänsuoraa. Koska keikka Aurassa oli Ensihoitajalle ja hänen seurueelleen kaikille ensimmäinen kerta Aurassa, ja tapahtui pimeimpään aikaan vuodesta, oli pieni hairahtaminen sallittua.

No – tämä joulunajan tarina alkoi kyllä jo aiemmin lauantaina – Antti Ketosen joulukonsertilla. Päivällä olisi ollut myös Sillanpään ilmaiskeikka Stoccan lipalla, mutta tuon kautta reissuun olisi aika loppunut totaalisesti. Kirkollekin piti ehtiä ajoissa, että saisi paikat, josta jotain näkisi – vanhan kirkon rakenteet eivät olleet parhaat mahdolliset ajatellen näkemistä ja varsinkaan Ensihoitajan näkökulmasta kuvaamista. Eli Ensihoitaja oli paikalla ajoissa – ystävät jopa aikaisemmin. Varttia ennen ovien aukeamista kirkolle oli kertynyt jo pitkä jono odottajia. Nuoremmat jonottivat nätisti – vanhemmat tuntuivat olettavan, että heillä olisi jokin etuoikeus kävellä suoraan ovelle meidän ja muiden jopa lähemmäs tunnin odottaneiden ohitse ovien auetessa vain siksi, että heillä oli liput. Niin – kaikillahan ne oli, jokainen vain halusi varmistaa oman paikkansa ajoissa.

Ensihoitaja pääsi kuitenkin kirkkoon ystäviensä kanssa jonon kärjessä ja hyville paikoille. Kamera valmiuteen ja kirkon penkkiä tukena käyttäen – uusilla putkilla kuvista tuli loistavia – videoistakin kiitettäviä, mitä nyt vähän tärisi välillä käsivaralta kuvatessa ;-) Välillä laulaja intoutui tulemaan yleisöön ja ihan siihen linssiin kiinni. Melkeen rupesi loppumaan etäisyys ;-). Konsertissa soitettiin herran levyä ja levyn ulkopuolelta iki klassikoita…ja Varpunen jouluaamuna – juuri se kappale mitä Ensihoitaja ei olisi halunnut kuulla – meikit levisi, kun piti sen tahtiin kyynelehtiä ja videostakin tuli tärisevä. Ei saa laulaa noita surullisia joululauluja vaikka ne ovatkin maailman kauneimpia. Artistin omat ”uudet” joululaulut sopivat Ensihoitajalle paaaaaaaaljon paremmin vaikka ne tunteellisia ovatkin, niin eivät ne herätä niin surullisia muistoja kuin Varpunen. Eivätkä ne kosketa vielä niin syvälle.

Joulukonsertti toi joulun fiilistä muuten ei niin jouluiseen maisemaan. Kirkosta ulosastuessa meitä tervehti rattoisa vesisade. Mutta edes se pieni hippu sitä joulutunnelmaa oli saatu kaivettua, sieltä jostain joululokerosta esiin. Vielä olisi muutama päivä joululomaan ja vähän enempi jouluun – aina olisi mahdollisuus valkoiseen jouluun – vaikka tuo pekkapouta muuta ennustikin. Toisaalta ilmakin oli jo viilennyt niin, että auton mittari näytti enää 1 astetta – kohtahan tuo vesi voisi muuttua edes rännäksi. Niin siis kirkkoonhan tämä joulutarina ei pääty vaan Ensihoitaja ystävineen pakkautui kirkolta kahteen autoon ja suuntasi niiden keulat kohden Auraa ja siellä järjestettävää Neljänsuoran viimeistä keikkaa tälle vuodelle.

Keikalle lähdettiin innolla. Pitkän suunnittelun jälkeen isolla porukalla – osa tuli kaukaakin, koska samalle reissulle osui joulukonsertti ja keikka ja ja ja ja ja… hyviähän me ollaan syitä keksimään miksi keikalle pitäisi mennä vaikka vähän kauemmaksikin. Niin siis koska tämä olisi vuoden viimeinen keikka ja varsinkin tänne eteläiseen Suomeen ei heti alkuvuoteenkaan osuisi keikkaa niin tuonnehan olisi mentävä. Ja olihan se kiva päättää tämä Nelkku vuosi yhdessä keikalla niiden monien kavereiden kanssa, joihin on tämän Nelkkuseikkailuvuoden aikana törmännyt. Montaa tunnistin, vielä useampi taisi jäädä tunnistamatta – mutta kaikkia oli kiva tavata ja pomppia yhdessä siellä lavan edustalla.

Aurassa esiintyi ensin FBI beat ja sen soitellessa viime tahteja ensimmäisestä setistään kerkesi Ensihoitaja ystävineen lavan edustalle. Oma tuttu paikka lavan vasemmalta reunalta ja kamera valmiuteen. Ihan hirveä kuvakulma tiedossa, koska lavan reuna ylti Ensihoitajaa rinnantasolle, mutta ihanat valot menivät ylitse eivätkä juuri häikineet lavanedustalla. Mutta siis paikalla ja sopivasti vielä muutamaa kappaletta ajoissa – Antille taisi tulla vähänenempi kiire, kun hyppi lavalle silmälasit päässä ja korvanapit kädessä. No, mutta meidän lähtiessä kirkolta oli nimmari/halaus/lahjonta jono vielä aikas pitkä.

Keikka alkoi räväkästi ja lomalle lähtöä tekevä orkesteri antoi kaikkensa. Meininki oli välillä ihan päätön ja erehtyipä edelleen flunssaisena oleva Ensihoitajakin välillä pomppimaan mukana niin kovin, että piti turvautua astmapiipun apuun, ettei koko keikka olisi mennyt piiputtaessa. Mutta ensimmäisellä setillä soiteltiin perinteisempiä tanssikappaleita ja tuttuun tapaan viimeiseen settiin päin musisointi muuttui enemmän bändin viime levyjen kappaleiksi. Muuten – uudelta levyltä soiteltiin kovin vähän tänä iltana kappaleita, vanhempia kuultiin kivasti. Varsinkin ne ihanat Tähtien tiellä ja Sun kanssa. Nämä ne vaan ovat ihan huippu hyviä – kiitos vaan Juha niistä.

Ensimmäisellä tauolla Ensihoitajan piti päästä vierailulle Neljänsuora Storelle, koska siellä oli myynnissä uusi Kaksi kauneinta – huppari. Ensihoitaja niin rakastaa huppareita ja hyvää porukkaa pitää aina tukea niin ei muuta kuin ostamaan hupparia, t-paitaa, ja mitäs kaikkea muuta sitä lähtikään matkaan…hups! Iso kassillinen niitä Markun lupaamia huippualennuksiakin. Mihinkäs nää nyt enää mahtuu Ensihoitajan yli täysissä vaatekaapeissa ;-) Mutta edelleen Ensihoitaja on sitä mieltä, että ”Neljänsuora-tehdas” voisi tehdä värikkäitä vaatteita – hei me fanit ollaan pääasiassa naisia ja me tykätään väreistä – ainakin Ensihoitaja. Punaisia huppareita please!!!!! Ja edelleen sellainen teksti – Kaikki mitä ikinä haluun – ois ihan huippu hupparissa. Sopisi hyvin teemaan Löytäjä saa pitää, muuten niitäkin huppareita saisi tulla uutuustuotettuna värikkäinä, tai valkoinenkin olisi ihan kiva.

Illan päätteeksi piti toki vielä saada muistoja… Ensihoitaja oli päivänä muutamana huomannut, että hänellä on tuo Neljänsuoran levytuotanto hyllyssä, mutta nimmarit vain ensimmäisessä ja viimeisessä…pitäisikö niihin väleihinkin saada muutama raapustus. Ja sehän hoidettiin tänä iltana – oho olikos noita levyjä 6 ja Antin joululevy ;-) Nimmareiden lisäksi Ensihoitaja ja team halusivat yhteiskuvan heistä kaikista. Paikaksi oli suunniteltu eteisen rappuset ja meidät 13 haalittiin kasaan – siinä sitten järjestyksenvalvoja tuli jo huutamaan, että pitäisi poistua lavalta eikä ole enää aikaa otella yhteiskuvia – jos niitä on saatava, ne voidaan ottaa ulkona… siis kaatosateessa ja pilkkopimeässä!?!?! Muutenkin tuolla lavalla oli ihan ihme asioita. Lavan edustalla mukana hyppivät ja laulavat fanit eivät saaneet tuoda sinne juomapulloa ja kun tätä yksi faneista ihmetteli hänelle vastattiin, ettei sitten voi kontrolloida mitä kukin tuo ja ettei asiasta neuvotella. Kyllähän kaikissa muissa paikoissa siistit, selvinpäin olevat fanit ovat sen paikasta ostetun vesipullon saaneet lavan edustalle ottaa, koska eturivin paikasta ei todellakaan voi lähteä juomaan buffetin puolelle. Ja tuokin asia olisi voitu tuolla fanille ehkä fiksummin ilmaista, jos järkkäri luet tätä niin mieti miten vuorovaikutus hoituisi niin, että kaikille jäisi mukava fiilis – nyt tämän pettyneen ihmisen lisäksi sait meitä monta muuta ihmettelemään tapaasi hoitaa homma. Tämä oli ensimmäinen paikka tänä vuonna – oikeastaan ehkä koskaan, joka kielsi talosta ostetut vesipullot ja aika monessa paikassa on Neljänsuoran ja muidenkin matkassa käyty.

Mutta lopulta joukkovoima oli ylivoimaa ja valokuva illan päätteeksi saatiin. Kiitos Katja, kun otit meille kuvan. Kiitos Neljänsuoralaiset, kun tulitte kuvaan kanssamme, kiitos kaikki kuvassa mukana olleet Nelkkuystävyydet ja ne kaikki tutut, kaverit ja tuntemattomat, joita tänä vuonna on keikoilla tavattu. Ei muuta kuin heippa, hyvää joulua ja ensi vuonna takuu varmasti nähdään. Kaikki kohden koteja – liikkukaa varovasti!

 

Hyvää ja rauhallista joulun aikaa – onnen täyteistä alkavaa vuotta 2016. Ja ne Ensihoitajan kollegat, jotka valvovat meidän muiden pyhärauhaa ja muutkin ympärikellon vuoden joka päivänä töissä raatavat toivottavasti saatte edes hetken joulurauhan! Me kaikki täällä koetetaan tehdä se teille mahdolliseksi huolehtimalla toisistamme, olemalla koheltamatta liikenteessä, nauttimalla päihteitä maltillisesti ja vain sellaisia, jotka eivät sisällä kiukkugeeniä ja muistetaan sammuttaa ne kynttilät, kun ei olla vieressä jne. Maltti on siis valttia myös joulun pyhinä.

Koska mulla on tylsää - päätin piristää itseäni kirjoittamalla tarinan. Toivottavasti se piristää jotain muutakin. Ainoa vaan, että mistäs tällä kertaa kirjoittaisi. Ideat ovat vähän jumissa - köhäisessä päässä. Mutta lupailin tuossa aikaa sitten, että kirjoitan taas piiiiiiitkästä aikaa ensihoitotarinoita. Muutama juttu on kovasti mielessä, mutta aloitetaanpa tuolta valmistumisen jälkeisiltä vuosilta.

Kalusto ón ehkä vielä himpun tuoretta, mutta ekoista ei ole kuvia

Kyseessä on siis 2000-luvun ensimmäiset kuukaudet ja ensihoitaja kovasti tuore ensihoitaja. Ihan muutaman kuukauden vanha. Ensimmäinen työhaastattelu onnistuttu saamaan ambulanssiin helmikuulle ja aikas kauas kotoa. Illalla sääennustetta katsellessaan Ensihoitaja katselee huolestuneena ennustetta - koko yön sataa ja paljon... niin ja ihan pikkiriikkisiä teitä pitäisi ajella sinne työpaikalle ja illalla olisi vielä kiire takaisin järjestyksenvalvojakurssille. Eipä auta, kuin laittaa kello soimaan ja ajoissa. Moottoritiellä ajaminen onnistui vielä kohtalaisesti, mutta ensimmäinen sivutie, joka puikkelehti avoimien peltojen välissä oli koettelemus. Kaikkialla oli vain tasaisen valkoista - missä se tie menee...? Ihan tuurilla sitä jouduttiin matkaamaan ja mikä ihanuus, kun ensimmäisen kylän kohdalla tielle ilmaantui kiemurtelevat auton jäljet. Vielä olisi matkaa seuraavalle isommalle tielle - hiljaa, kun mentiin niin tiellä pysyttiin. Ja kaikkien ennakko aavistuksista huolimatta Ensihoitaja selvisi seuraavalle, isommalle tielle ja oli vielä ihan aikataulussaan.

Isolla tiellä piti käydä katsastamassa miksi ihmeessä auton kääntäminen on haasteellista - no olikos se ihme, suojaisaksi muuttunut sää oli pakannut umpilumessa ajaessa lunta auton kaaret täyteen. Pieni kaiveluoperaatio ja mitä ihanuutta - aura-auto pyyhälsi Ensihoitajan ohitse ja loppumatkahan olikin sitten ihan lystiä ajella talvisessa säässä. Ensihoitaja oli kuin olikin perillä ja hyvissä ajoin. Sitten vain odottelemaan kuka tulee laskemaan Ensihoitajan ambulanssitallille. Oli sovittu, että Ensihoitaja tekee päivävuoron lanssissa ja tämän aikana vastaavasairaankuljettaja arvioi sopiikos Ensihoitaja tehtävään.

Hallille saapui lähes Ensihoitajan ikäinen mies, joka toivotti Ensihoitajan tervetulleeksi ambulanssiin. Ensimmäinen kommentti oli, että auton kanssa tunnut ainakin pärjäävän, kun pääsit tänne asti ja ajoissa. No, tuurillahan ne laivatkin seilaa vai mitenkäs se nyt meni... ihan tosissaan lunta oli sivuteillä niin paljon ja valleja ei ollenkaan, että arvaamalla missä tie meni, sitä piti ajella - toki maltti oli valttia tässäkin ja Ensihoitajalla mielestään ikäänsä ja rahavarantoihinsa nähden hyväkin auto ajella ;-) Joka tapauksessa päivä aloitettiin tutustumalla ambulanssin välineisiin ja työpaikkaan, joka oli silloin vielä toiminnassa oleva muutaman tuhannen asukkaan pitäjän tk:n päivystys/vuodeosasto. Osastolla auteltiin arjen askareissa ja päivystyksessä toimenpiteissä. Vaikka Ensihoitaja oli tällainen käymäläinen niin kaikki jutut esiteltiin ja kaikkeen pääsi mukaan  ja päivänpäätteeksi Ensihoitajaa odotti yllätys. Sinut on valittu. Ai what? Mihin? Siis tänne töihin??? Tietohan piti tulla vasta perästä. No, mutta kun me halutaan sut niin eipä tätä enää tarvii miettiä. Voitte arvata, että nuori Ensihoitaja meinasi hypätä pöksyistään innosta.

No, työpaikka oli varmistettu 3:ksi viikoksi, joka oli siihen aikaan ihan luksusta. Meni muutama viikko ennen ensimmäistä työvuoroa. Siihen aikaan päivystettiin vapaamuotoisella varalla ololla - eli kotoa lähdettiin aktiiviajan ulkopuolella 15 min sisään hälytyksestä. Ensihoitajan piti siis hommata itselleen majapaikka - pienellä avustuksella työpaikan puolesta asunto järjestyi rivitaloyksiköstä järven rannalta. Niin mitäs sitten... ööö - Ensihoitaja muutti vanhusten palvelutaloon ;-) Ja naapuri oli vuoden nuorempi poika. Ei meitä siinä 6:n asunnon rivarissa sitten yhden mummun lisäksi muita asunutkaan - muuttotappiopaikkakunta. Mutta ihan kiva kämppä, kivasti työmaan vieressä ja naapurit ei todellakaan häirinneet ja kun lopulta kolmen viikon työsuhde jatkui Ensihoitajan jatko-opintoihin asti niin mahtava paikka kesällä.

Mutta se työn saannista tai asunnosta. Pienellä paikkakunnalla sattui ja tapahtui. Kuljetusmatkat olivat pitkiä ja Ensihoitaja kovin kokematon, kun taas työkaverit kovinkin kokeneita, mutta sen ajan trendin mukaisesti vielä kovin vähän koulutettuja - 1,5 kk pätevöittäminen sairaankuljettajaksi oli riittänyt työpaikkaan vielä muutamia vuosia aiemmin. Nyt sitten autoon pompsahti parikymppinen tytön huitukka, joka kertoi olevansa sairaanhoitaja ja nää pitäis tehdä näin ja noi noin niin kuin ihan lakien ja asetusten mukaan. Sorry! Varmaan aika sokki eläkeiän kynnyksellä oleville äijille.

Mitäs Ensihoitaja sitten kertoilisi - deffa - se oli tuolloin yllättävän uusi asia ja pitkien viiveiden kylällä harvoin tarpeelliseksi osoittautunut. Autossa oli sellainen heartstartin automaattideffa mitä siihen aikana suurin osa oli. Monitorina voitiin katsoa kahta kytkentää ja elvytyksessä koneen päätöksellä iskeä. No kuinka ollakaan - Ensihoitajahan on aina aloittanut uudessa työpaikassa elvytyksellä (siis tämän ensimmäisen työpaikan jälkeenkin) niin niinhän se alkoi tämäkin... Maasta postilaatikoilta löytynyt vanhempi mies, ei reagoi. Koska kyseessä oli Ensihoitajan ensimmäinen vuoro niin into kotoa lähtemiseen oli valtaisa ja ambulanssi tallista pihalla jo ennen kuin työkaveri oli edes ehtinyt omaan autoonsa. Eli siis - kohteessa oltiin nopeasti. Potilas makaa maassa kasvoillaan ja sinertää - käännetään ja heti iskulätkät kiinni rintakehälle. Kone ei anna iskeä - eli se oli sitten tässä. Ensihoitaja suoristaa vartensa ja rupeaa tekemään merkintöjä ensihoitokertomukseen - "Kone ei anna iskeä! Mitäs nyt???" Kyselee kokenut työpari. Ensihoitaja on aivan ihmeissään - ei tietenkään mitään. Löydetty, perussairaus (jonka vuoksi DNR, jonka omainen kertoo) ja tavattaessa ei sähköistä toimintaa sydämessä. Selkeästi protokollan mukaan elvytystä ei edes yritetä. DNR:hän siis tarkoittaa, että potilaalla on elvytyskielto.

Paikalle saapuu myös Ensihoitajan esimies, joka kertoo tilanteen purussa Ensihoitajalle, että alkuun hän ehti jo ajatella, että minkä ihme idiootin hän on palkannut, kun toinen elvyttää ja Ensihoitaja seisoskelee vaan kädet taskussa vieressä... Tällöin myös Ensihoitajalle selvisi miksi se toinen elvytti... Ei ollut koskaan tullut tilannetta, ettei deffa olisi antanut iskeä ja ennen deffaa niitä ihmisiä elvytettiin ja deffan tultua iskettiin, kunnes meni puoli tuntia ja lääkäri antoi luvan lopettaa. Eli siis Ensihoitajan työpari ei vielä ymmärtänyt mitä sillä deffalla oikeastaan tehdään ja miksi se oli - oli hieman jotain mennyt pieleen perehdytyksessä. Tuntui, että oli korostettu kovasti sitä iskua ja sen merkitystä, mutta ei puhuttu siitä, mitä jos ei anna iskeä ja milloin pidättäydytään elvytyksestä. Innokas Ensihoitaja vain oli lukenut juuri kaikki ohjeet ja kysellyt vielä enempi sekä saanut vasta ne tuoreet opit koulusta. Niin siis mitä opimme tästä? Kun tulee uusia juttuja opeta, anna kirjallisena, pyydä allekirjoitus perehdytysmateriaaliin ja varmista, että oppi on mennyt perille - nimimerkillä perehdyttämistä rakastava Ensihoitaja. Ensihoitajan työpaikassa ihmiset perehdytettiin - pitkällä kaavalla, suunnitellulla ohjelmalla ja nimetyillä vastuu perehdyttäjillä. Ilman hyvää perehdytystähän ei varmasti saada osaavia tekijöitä.

Hassuin harhalaaki ikinä - Antin säärien välistä kuvattu Juha ;-)

Sellainen tarina tällä kertaa... nyt vaan odotellaan parantumista ja sitä, että pääsisi joulukonserttiin kuulostelemaan Antti Ketosta Lohjalle ja vuoden vikalle keikalle Auraan. Jos ei Ensihoitajan tropeilla parane niin tauti on kyllä kuolemaksi. Eli parantumista odotellessa vain tarinoita, kotikutoisia keikkoja ja cd:itä. Pysykääs muut terveinä - muuten jää jouluvalmistelut välistä - onneksi Ensihoitaja osti joululahjat ajoissa. Suurimman osan jo lokakuulla ;-)

Taas meni yksi keikka ohi, että hujahti. Iskelmä live Tampere 4.12.2015. Tuolle reissulle liput varattiin heti, kun ne tulivat myyntiin ja seuraavaksi hotelli ja lopulta vielä matkatkin. Mutta voi, reissun lähestyessä oli Ensihoitaja sairastanut jatkuvaa köhöö useamman viikon, eikä vauhti ollut ihan parhaimmillaan. Toinen voi, että oli: "Areenalla kielletyt esineet - kamerat!" Sehän on kuin alasti menisi keikalle, kun ei saa rakasta kameraansa mukaan. Jospa kuitenkin edes yritän - tuota puolijärkkäripokkaria. Ei ne voi niin ehdottomia olla...

Ensihoitaja lähti perjantaina ajoissa matkaan kohden Tamperetta ja hotelli Ilvestä. Tarkoitus oli ehtiä soppailemaan Tampereella, mutta tuo tauti, kun oli Ensihoitajaa kurittanut vei mehut niin, että jos illan keikalle aikoi oli päivällä paras hipsiä hotelliin nukkumaan. Eli heti vain kokeilemaan joko sinne huoneeseen pääsisi. Pikkuhetki pitkällään teki hyvää. Sitten vaan ylös ja kaunistautumaan. Meikkaaminen olikin sitten himpun mietittävä, koska nuha vaati niistämään ja sai silmät valumaan - onneksi nuo nykymeikit aika hyvin kestää tuota vettä ;-)

Fanikaverien kanssa oli päätetty aloittaa ilta ruokailemalla paikallisessa Rossossa ja sinnehän Ensihoitaja työntyi läpi tuulen ja myrskyn...siis oikeasti uusi sateenvarjo oli entinen tuon 300 metrin jälkeen, kun ennätti kääntyä puolenkymmentä kertaa nurin. Onneksi villakangastakki vaihtui flunssan vuoksi sadetta pitävään talvitakkiin ja sen alle oli pistetty pitkä ja lämmin villapaita - eipä palellut kelistä huolimatta, mutta kampaus oli kyllä entinen.

Ruokailun jälkeen viisikkomme suuntasi kohden Areenaa ja keikkaa. Jono oli pitkä, mutta sisälle pääsi yllättävän nopeasti vaikkei vielä varsinaiselle keikkapaikalle, mutta suojaan sateelta ja tuulelta. Muut tyttäret lähtivät viemään takkeja narikkaan, etsimään vessaa ja varaamaan paikkoja ovijonosta. Mitä teki Ensihoitaja? Meni infoon ja alkoi selvitellä saako Areenalle kuitenkin viedä kameran. Infosta Ensihoitaja ohjattiin median pisteeseen, jossa Ensihoitaja selvitti asiaa - ai miksi, sun pitäisi saada viedä kamera sinne, kun se on kiellettyä? Kännykällä saat kuvata. Mutta, kun... Öööö  - Ensihoitaja, kun kirjoittaa tällaista keikkablogia ja pitää sivua fb:ssä. No odotas, mä soitan meidän pressivastaavalle ja mitä - seuraavaksi Ensihoitajalla oli kaulassaan mediapassi, jolla olisi päässyt kuvaamaan vaikka minne - harmi, että tuon pikkukameran kanssa ei kehdannut ja rakas järkkäri oli kotona!!! Ai miten Ensihoitaja sai mediapassin - taisi pressi lukea myös tätä blogia ;-)

Mutta siis laukkujen tarkastukseen ja lavan eteen. Voi ei - emmekö me pääse valitsemaan itse paikkojamme. Emme - koska yleisö oli karsinoitu lippujen mukaan vip kulta, hopea ja tavan kansa. Ei kiva ollenkaan - varsinkaan, kun osa kavereista oli siellä vip-puolella. Ajatushan meillä kaikilla oli ollut, että siellä vapaassa lattiatilassa lavan edessä saa liikkua juuri sinne, kun haluaa. Ihan väärään paikkaan joutui keikkaa kuulostelemaan - olipas outoa.

Mutta sitten nousi lavalle Aholaita, Siltala kaksikko kertoen, että seuraavana.... on NELJÄNSUORA. Sieltä se keikka alkoi tuttuun tapaan Aalloilla, aalloilla... Ja ei muuta kuin toivomaan, että räpsykameralla saa kuvia - ja yllättävän hyvinhän sillä niitä saikin. Ainoa vaan, että Ensihoitajalle se kamera oli ihan liian hidas, malttamaton kun on. Järkkärillä niitä kuvia saa about joka sekuntti, tämä vaati sen 10 sekuntia kuvaan. Montaa kivaa tilannetta pääsi näin karkuun. Ensimmäisen kerran Nelkkujen keikka ei oikein lähtenyt Ensihoitajalta. Niin montaa juttua oli. Ensimmäiseksi Ensihoitaja oli kipeä ja huonosti nukkunut - uskokaa tai älkää ei

jaksanut laulaa sanaakaan tai hypätä pomppuakaan. Lisäksi, kun oikein luvan kanssa olisi saanut kuvata missä tahtoo niin ei ollut sitten sitä oikeaa kameraa mukana -harmitti ja lopuksi se, että pojilla oli niin hoppu seuraavaan paikkaan paistoi jotenkin ainakin Ensihoitajalle lävitse. Vaikka musa oli entiseen tapaan hyvää, jotain jäi puuttumaan - ehkäpä se jokin pitää vielä käydä hakemassa vuoden vikalta keikalta :-) Kuulostaako tekosyyltä lähteä Auraan??? Ei kai?!?!


Mutta hei, seuraavaksi lavalle nousi Sillanpään Jari valtaisan paukku, valo, tulishownsa kanssa. Osa kavereista poistui tässä vaiheessa kohden Nelkkujen seuraavaa keikkamestaa Turussa, mutta Ensihoitaja jäi - kuulostelemaan ja katsomaan shown loppuun. Saman setin Siltsukin heitti Tampereella, kuin oli heittänyt Hesassakin. Tämänkin esityksen kohdalla Ensihoitajasta tuntui, että vauhti oli edellistä hillitympi - vai johtuiko tämäkin vain siitä, että Ensihoitaja itse oli hyytynyt - mitä tapahtuu siis harvoin. Mutta joka tapauksessa ilta katsottiin loppuun ja puolilta öin lähdettiin kohden hotellia - onneksi aamulla sai nukkua pitkään - kerrankin hotelli, missä aamupalaa tarjoiltiin aina puoli yhteentoista asti. Oli muuten erikoisinta tarjottavaa aamupalalla, mitä Ensihoitaja on ikinä syönyt - mustaa makkaraa - aamupalaksi! Eipä tullut ainakaan nälkä kotimatkalla. By The Way - oli muuten ihana bussi kotimatkalla. Apparin puolella edessä vain yhdet penkit noin bussin puoliväliin ja jalkatilaa niin, että sinne mahtui nämäkin kintut oikaisemaan suoriksi. Olipa luksusta - hieno auto Paunulla - toivottavasti tällaisia saadaan lisää.



Mutta nyt tämä tukkoinen ja flunssakuolemaa tekevä Ensihoitaja lähtee etsimään kuvat tähänkin tarinaan ja lopettaa jutustelun tältä erää - joulukonsertista jatkokertomusta seuraavaksi ;-) Voikaa hyvin - älkää sairastuko tähän tappoflunssaan, joka ei lopu millään.