Ihana syyspäivä - pikku pakkanen, aurinko ja kadut täynnä kahisevia lehtiä. Päivä oli niin kaunis, että Ensihoitajakin puki päälleensä, laittoi Neljänsuorat korville ja lähti lenkille. Siinä kävellessä vaahterenlehtien keskellä lauleskeli herra Ketonen korviin

Maailma kellastuu niin kuin valokuva vanha

jossa volkkariimme nojattiin

vuodet unohtuu, aika armoa ei anna

enkä muista missä kuva otettiin

sinä olet kaunis niin ja minä rähjäinen

kai niin on vieläkin

(Miten olisikaan, Petri Munck)
 

Ja niin maailma kellastuu...

 

Siinä kävellessä kauniissa pikkupakkasessa Ensihoitajan mieleen pukkasi tietenkin miljoona tarinaa mitä pitäisi tänne kirjoitella, mutta eihän niitä enää muista. Johtoajatuksena oli kuitenkin se, että pitäisikö välillä kirjoittaa jotain muutakin kuin ensihoitoa ja Neljänsuoraa - eihän niistä kukaan jatkuvalla syötöllä jaksa lukea - paitsi ehkä Ensihoitaja, joka on aina ja kaikessa mihin innostuu ehdoton. Ensihoitaja on viimeiset 15 vuotta koettanut muuttaa Suomen ensihoitomaailmaa ja nyt hän takoo tätä ajatusta toistenkin päähän. Ikinä (tai juuri ikinä) Ensihoitaja ei ole kyllästynyt tai perääntynyt valitsemallaan tiellä. Uskomatonta, mutta jopa Ensihoitajan entinen työnantajakin väliin totesi, että älä nyt jaksa - pidä tauko, vapaata tai annetaan sen riman olla vähän alempana. Mutta ei, Ensihoitaja on jatkanut valitsemallaan tiellä tehdäkseen ensihoidosta asteetta parempaa potilaan ja ensihoitajan näkökulmasta.

 

Miten sitten Neljänsuora tähän liittyy? No oikeesti ei mitenkään ;-) Mutta se vaan on niin mahottoman mukavan kuulosta soitantoa mitä he soittaa ja näyttävätkin ihan kivalta. Toinen asia on se, että he tekevät omaa työtään ilolla ja innolla, joka välittyy yleisölle keikoilla - vähän kuin Ensihoitajakin omaa työtään. Ensihoitaja on kuunnellut ja tykännyt useista esiintyvistä taiteilijoista, mutta monien kohdalla intohimo omaan työhön on päässyt katoamaan matkan varrella ja suuresti halutusta työstä onkin vaan tullut työ, jota on tehtävä saadakseen ruokaa pöytään. Ensihoitaja toivookin, että hän ei ikinä menettäisi intohimoa omaan työhönsä - samaa hän toivoo toki kaikille ihmisille ja varsinkin Neljänsuoralle, että voisi vielä vuosia nauttia näiden musiikista.

 

Tänään ei kyllä ole Ensihoitajan päivä koneiden kanssa. Ensin kuvien siirtäminen kännykästä ei onnistunut ja sen ongelman ratkettua tuli taas uusi ongelma. Uusi kone ei antanut siirtää kuvia blogiin ja vanhan koneen langaton yhteys on hävinnyt jonnekin. Kun sitten yhteys saatiin muodostettua langallisella yhteydellä, ei blogialusta antanut kirjautua sisään. Eli mitäs nyt…? Jospa yritettäisiin tehdä tätä tekstiä sitten wordillä ja siirtää sitten blogiin. Saas nähdä onnistuuko tämä. Ja pienten ongelmien jälkeen todettiin, että kännykän hitaalla mobiilinetillähän tämä skulaa, joten saadaan tämä teksti tänään näkyviinkin :-)

 

Tauko työssä Puijon maisemissa

 Niin noista elämän suurista ja pienistä asioista Ensihoitaja puhui tuossa aiemmin työn ja työhön kohdistuvan intohimon näkökulmasta. Aiemmissa tarinoissaan Ensihoitaja on myös kertonut, että ihmiset eivät oikein ole jaksaneet pysyä Ensihoitajan matkassa, kun elämä on ollut vain pelkkää päivystämistä päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Tässä superpitkällä kahden päivän syyslomallaan Ensihoitaja siivosi asuntoaan ja törmäsi vanhoihin työvuorolistoihin. Ihan älytöntä – kolmen viikon aikana Ensihoitaja päivysti aika monta tuntia ja ne parin vuorokauden vapaat oli haalittu ekstratöitä esim. kartingradalta ensiapupäivystyksestä. Onneksi tai toisaalta harmiksi, tuollainen älytön työnteko on suureen maailmaan muutettua siirtynyt tapahtuvaksi arkena ja jotenkin vielä valvomisaikana. Siitäpä tulikin mieleen, että tällainen maalaishiirulainen se muutti pääkaapunkiin niin…

 

Hei äiti mä tahdon muuttaa kaupunkiin
tässä hikisessä kylässä ikävän tappavan saan…

Valtava maailma kutsuu mua
mun on nähtävä tehtävä kaikki heti ja nyt
valtava maailma laulaa ja juo
mul on paikkani kateissa tahdon sen heti ja nyt
olen pallolleni eksynyt.

Hei äiti tää kaupunki tuntuu jo kodilta
vakken uskalla iltasin käydä ees ulkona…

(Valtava maailma – Petri Munck)

 

Ambulanssilla ambulanssin ohi ja Ensihoitajallahan on tietenkin heti ollut kamera valmiina.

 

Välillä tämä piekaapunki tuntuu oikeasti isolta ja vaaralliselta. Se elää ja sykkii joka hetki - käymättä nukkumaan koskaan. Kaikki tuhertavat omiaan ja edes naapuria ei tunneta (poikkeus tähän tietenkin on Ensihoitaja, joka tuntee puolet naapurustostaan ja osa heistä jopa kyläilee toisillaan). Kaksi vuotta sitten, kun Ensihoitaja muutti tuolta sisäisestä Suomesta rauhallista elämää elävästä kaupungista tänne isoon kaupunkiin, koki Ensihoitaja kaupungin sykkeen imaisevan pienen ”maalaistytön” sisäänsä. Viikon päästä Ensihoitaja juoksi jo kaikenmaailman vemputtimien perässä ehtiäkseen juniin, ratikoihin ja busseihin siitä huolimatta, että seuraava meni jo viiden minuutin päästä. Helsinkiläisten ainainen kiire oli astunut Ensihoitajan sisään.

 

Voi, kun Ensihoitaja välillä kaipaa takaisin ”maalle”, jossa saattoi ajaa autolla oven eteen ja jossa tunsi kaikki kaupungilla vastaantulijat. Toisaalta siellä ei voinut koskaan piiloutua olemaan, ei kukaan. Varsinkaan Ensihoitaja ei kyennyt piiloutumaan, koska kaikki sanonta ”kaikki tunteva apinan, mutta apina ei ketään” on surullisen totta Ensihoitajan kohdalla. Näkyvä ammatti ja kaikki kuvittelevat, että olet yhteistä omaisuutta. Vapaapäiviä ei tunneta vaan auttaa pitää aina. Hyvät artistit, taas yhtymäkohta urillamme. Joskus on kiva olla nobody eikö vain? Eli muistutan kaikkia - antakaa Ensihoitajalle ja niille suosikki artisteillenne sekä kaikille muille, jotka tekevät julkisesti näkyvää työtä rauha pitää väliin se vapaapäiväkin, niin he jaksavat jatkaa näkyvää työtään – auttamista, viihdyttämistä jne. Tämän vuoksi Ensihoitaja ei mene paikallisjunaan sattuneen Neljänsuoralaisen viereen istumaan eikä pyytelemään nimmaria tai yhteiskuvaa. Annetaan heillekin oma elämä.

Näihin tunnelmiin Ensihoitaja lopettaa tämän vastenhakoisen tekniikan kanssa leikkimisen ja jatkaa Twilightin tuijottelua lauantai-illan ratoksi.