Koska mulla on tylsää - päätin piristää itseäni kirjoittamalla tarinan. Toivottavasti se piristää jotain muutakin. Ainoa vaan, että mistäs tällä kertaa kirjoittaisi. Ideat ovat vähän jumissa - köhäisessä päässä. Mutta lupailin tuossa aikaa sitten, että kirjoitan taas piiiiiiitkästä aikaa ensihoitotarinoita. Muutama juttu on kovasti mielessä, mutta aloitetaanpa tuolta valmistumisen jälkeisiltä vuosilta.

Kalusto ón ehkä vielä himpun tuoretta, mutta ekoista ei ole kuvia

Kyseessä on siis 2000-luvun ensimmäiset kuukaudet ja ensihoitaja kovasti tuore ensihoitaja. Ihan muutaman kuukauden vanha. Ensimmäinen työhaastattelu onnistuttu saamaan ambulanssiin helmikuulle ja aikas kauas kotoa. Illalla sääennustetta katsellessaan Ensihoitaja katselee huolestuneena ennustetta - koko yön sataa ja paljon... niin ja ihan pikkiriikkisiä teitä pitäisi ajella sinne työpaikalle ja illalla olisi vielä kiire takaisin järjestyksenvalvojakurssille. Eipä auta, kuin laittaa kello soimaan ja ajoissa. Moottoritiellä ajaminen onnistui vielä kohtalaisesti, mutta ensimmäinen sivutie, joka puikkelehti avoimien peltojen välissä oli koettelemus. Kaikkialla oli vain tasaisen valkoista - missä se tie menee...? Ihan tuurilla sitä jouduttiin matkaamaan ja mikä ihanuus, kun ensimmäisen kylän kohdalla tielle ilmaantui kiemurtelevat auton jäljet. Vielä olisi matkaa seuraavalle isommalle tielle - hiljaa, kun mentiin niin tiellä pysyttiin. Ja kaikkien ennakko aavistuksista huolimatta Ensihoitaja selvisi seuraavalle, isommalle tielle ja oli vielä ihan aikataulussaan.

Isolla tiellä piti käydä katsastamassa miksi ihmeessä auton kääntäminen on haasteellista - no olikos se ihme, suojaisaksi muuttunut sää oli pakannut umpilumessa ajaessa lunta auton kaaret täyteen. Pieni kaiveluoperaatio ja mitä ihanuutta - aura-auto pyyhälsi Ensihoitajan ohitse ja loppumatkahan olikin sitten ihan lystiä ajella talvisessa säässä. Ensihoitaja oli kuin olikin perillä ja hyvissä ajoin. Sitten vain odottelemaan kuka tulee laskemaan Ensihoitajan ambulanssitallille. Oli sovittu, että Ensihoitaja tekee päivävuoron lanssissa ja tämän aikana vastaavasairaankuljettaja arvioi sopiikos Ensihoitaja tehtävään.

Hallille saapui lähes Ensihoitajan ikäinen mies, joka toivotti Ensihoitajan tervetulleeksi ambulanssiin. Ensimmäinen kommentti oli, että auton kanssa tunnut ainakin pärjäävän, kun pääsit tänne asti ja ajoissa. No, tuurillahan ne laivatkin seilaa vai mitenkäs se nyt meni... ihan tosissaan lunta oli sivuteillä niin paljon ja valleja ei ollenkaan, että arvaamalla missä tie meni, sitä piti ajella - toki maltti oli valttia tässäkin ja Ensihoitajalla mielestään ikäänsä ja rahavarantoihinsa nähden hyväkin auto ajella ;-) Joka tapauksessa päivä aloitettiin tutustumalla ambulanssin välineisiin ja työpaikkaan, joka oli silloin vielä toiminnassa oleva muutaman tuhannen asukkaan pitäjän tk:n päivystys/vuodeosasto. Osastolla auteltiin arjen askareissa ja päivystyksessä toimenpiteissä. Vaikka Ensihoitaja oli tällainen käymäläinen niin kaikki jutut esiteltiin ja kaikkeen pääsi mukaan  ja päivänpäätteeksi Ensihoitajaa odotti yllätys. Sinut on valittu. Ai what? Mihin? Siis tänne töihin??? Tietohan piti tulla vasta perästä. No, mutta kun me halutaan sut niin eipä tätä enää tarvii miettiä. Voitte arvata, että nuori Ensihoitaja meinasi hypätä pöksyistään innosta.

No, työpaikka oli varmistettu 3:ksi viikoksi, joka oli siihen aikaan ihan luksusta. Meni muutama viikko ennen ensimmäistä työvuoroa. Siihen aikaan päivystettiin vapaamuotoisella varalla ololla - eli kotoa lähdettiin aktiiviajan ulkopuolella 15 min sisään hälytyksestä. Ensihoitajan piti siis hommata itselleen majapaikka - pienellä avustuksella työpaikan puolesta asunto järjestyi rivitaloyksiköstä järven rannalta. Niin mitäs sitten... ööö - Ensihoitaja muutti vanhusten palvelutaloon ;-) Ja naapuri oli vuoden nuorempi poika. Ei meitä siinä 6:n asunnon rivarissa sitten yhden mummun lisäksi muita asunutkaan - muuttotappiopaikkakunta. Mutta ihan kiva kämppä, kivasti työmaan vieressä ja naapurit ei todellakaan häirinneet ja kun lopulta kolmen viikon työsuhde jatkui Ensihoitajan jatko-opintoihin asti niin mahtava paikka kesällä.

Mutta se työn saannista tai asunnosta. Pienellä paikkakunnalla sattui ja tapahtui. Kuljetusmatkat olivat pitkiä ja Ensihoitaja kovin kokematon, kun taas työkaverit kovinkin kokeneita, mutta sen ajan trendin mukaisesti vielä kovin vähän koulutettuja - 1,5 kk pätevöittäminen sairaankuljettajaksi oli riittänyt työpaikkaan vielä muutamia vuosia aiemmin. Nyt sitten autoon pompsahti parikymppinen tytön huitukka, joka kertoi olevansa sairaanhoitaja ja nää pitäis tehdä näin ja noi noin niin kuin ihan lakien ja asetusten mukaan. Sorry! Varmaan aika sokki eläkeiän kynnyksellä oleville äijille.

Mitäs Ensihoitaja sitten kertoilisi - deffa - se oli tuolloin yllättävän uusi asia ja pitkien viiveiden kylällä harvoin tarpeelliseksi osoittautunut. Autossa oli sellainen heartstartin automaattideffa mitä siihen aikana suurin osa oli. Monitorina voitiin katsoa kahta kytkentää ja elvytyksessä koneen päätöksellä iskeä. No kuinka ollakaan - Ensihoitajahan on aina aloittanut uudessa työpaikassa elvytyksellä (siis tämän ensimmäisen työpaikan jälkeenkin) niin niinhän se alkoi tämäkin... Maasta postilaatikoilta löytynyt vanhempi mies, ei reagoi. Koska kyseessä oli Ensihoitajan ensimmäinen vuoro niin into kotoa lähtemiseen oli valtaisa ja ambulanssi tallista pihalla jo ennen kuin työkaveri oli edes ehtinyt omaan autoonsa. Eli siis - kohteessa oltiin nopeasti. Potilas makaa maassa kasvoillaan ja sinertää - käännetään ja heti iskulätkät kiinni rintakehälle. Kone ei anna iskeä - eli se oli sitten tässä. Ensihoitaja suoristaa vartensa ja rupeaa tekemään merkintöjä ensihoitokertomukseen - "Kone ei anna iskeä! Mitäs nyt???" Kyselee kokenut työpari. Ensihoitaja on aivan ihmeissään - ei tietenkään mitään. Löydetty, perussairaus (jonka vuoksi DNR, jonka omainen kertoo) ja tavattaessa ei sähköistä toimintaa sydämessä. Selkeästi protokollan mukaan elvytystä ei edes yritetä. DNR:hän siis tarkoittaa, että potilaalla on elvytyskielto.

Paikalle saapuu myös Ensihoitajan esimies, joka kertoo tilanteen purussa Ensihoitajalle, että alkuun hän ehti jo ajatella, että minkä ihme idiootin hän on palkannut, kun toinen elvyttää ja Ensihoitaja seisoskelee vaan kädet taskussa vieressä... Tällöin myös Ensihoitajalle selvisi miksi se toinen elvytti... Ei ollut koskaan tullut tilannetta, ettei deffa olisi antanut iskeä ja ennen deffaa niitä ihmisiä elvytettiin ja deffan tultua iskettiin, kunnes meni puoli tuntia ja lääkäri antoi luvan lopettaa. Eli siis Ensihoitajan työpari ei vielä ymmärtänyt mitä sillä deffalla oikeastaan tehdään ja miksi se oli - oli hieman jotain mennyt pieleen perehdytyksessä. Tuntui, että oli korostettu kovasti sitä iskua ja sen merkitystä, mutta ei puhuttu siitä, mitä jos ei anna iskeä ja milloin pidättäydytään elvytyksestä. Innokas Ensihoitaja vain oli lukenut juuri kaikki ohjeet ja kysellyt vielä enempi sekä saanut vasta ne tuoreet opit koulusta. Niin siis mitä opimme tästä? Kun tulee uusia juttuja opeta, anna kirjallisena, pyydä allekirjoitus perehdytysmateriaaliin ja varmista, että oppi on mennyt perille - nimimerkillä perehdyttämistä rakastava Ensihoitaja. Ensihoitajan työpaikassa ihmiset perehdytettiin - pitkällä kaavalla, suunnitellulla ohjelmalla ja nimetyillä vastuu perehdyttäjillä. Ilman hyvää perehdytystähän ei varmasti saada osaavia tekijöitä.

Hassuin harhalaaki ikinä - Antin säärien välistä kuvattu Juha ;-)

Sellainen tarina tällä kertaa... nyt vaan odotellaan parantumista ja sitä, että pääsisi joulukonserttiin kuulostelemaan Antti Ketosta Lohjalle ja vuoden vikalle keikalle Auraan. Jos ei Ensihoitajan tropeilla parane niin tauti on kyllä kuolemaksi. Eli parantumista odotellessa vain tarinoita, kotikutoisia keikkoja ja cd:itä. Pysykääs muut terveinä - muuten jää jouluvalmistelut välistä - onneksi Ensihoitaja osti joululahjat ajoissa. Suurimman osan jo lokakuulla ;-)